Kävin tänään läpi vanhaa painoseurantataulukkoani, joka on ollut käyttämättä nyt reilut 2 kuukautta.

 

J-Ä-R-K-Y-T-Y-S-!

 

Minulle on tapahtunut ikäviä asioita, sen tiedän. Asioita, joiden edessä yleensä heikompikin murtuu. Olen joutunut luopumaan äidistäni, joka kuihtui silmissämme sairauden uuvuttamana. Äiti, joka minut tähän maailmaan saattoi, Äiti, joka minut opasti elämään ja jonka rakkautta sain tuntea silloinkin, kun en sitä kokenut ansaitsevani. Sellainen äitini nukkui pois aivan liian aikaisin. Vielä olisi ollut ainakin kaksikymmentä vuotta aikaa yhdessä, jos äiti vain olisi ollut terve.

Maailma heitti häränpyllyä silmissäni, kun äitini kättä puristaen ja otsaansa silittäen saatoin hänet viimeiselle matkalleen.

Aikaa on kulunut nyt hiukan yli kaksi kuukautta. Olen avannut sinä aikana ilmeisesti suklaalevyn, jos toisenkin, eikä äiti ole kuitenkaan palannut takaisin.

21.10.2011 lukee painotaulukossani 77,6 kiloa. Se on 10 kiloa vähemmän kuin eilen. Kaksi kuukautta kestänyt suruni on edelleen taakkana itsessäni ja sen paino on 10 kiloa.

Suru ei ikinä katoa. Surukilot toivottavasti kyllä.